Lokakuu 2014 - Viimeisen illan tunnelma vaikuttaa hyvin haikealta. Seuraavan päivän lähdöstä ei puhuta lainkaan, mutta tieto siitä kuvastuu monen olemuksessa suruna ja ehkä yllättävänä hiljaisuutena.

Lucie Godot on yksi paikalla olevista suomalaisista ja ranskalaisista, jotka ovat osallistuneet Ranskan ja Suomen yhteiseen projektiin. Lucie hymyilee iloisesti paistaessaan lettuja, ja välillä hänen kasvoilleen leviää keskittynyt ilme. Hän täyttää pian 17 vuotta, joten hän on lukiotaipaleensa loppusuoralla. Hänen lukionsa on myös osasyy siihen, miksi hän päätyi yhteistyöprojektiin suomalaisen Kimpisen lukion kanssa. Projektin aikana Lucie on vieraillut Suomessa, ja oppinut tämän matkan sekä uusien suomalaisten tuttavuuksiensa ansiosta paljon tästä uudesta kulttuurista. Mielessä on paljon asiaa menneistä huhti-  ja lokakuun viikoista.

                                                                                              ”Minulle tulee Suomesta mieleen pääasiassa asiat kuten lumi, kylmyys, talvi, porot, joulupukki ja erittäin hyvä koulutustaso”, Lucie pohtii. Myhäilemme hetken aikaa mielessämme vastaukselle, onhan meidän mielestämme Suomessa niin paljon muutakin kuin vain talvi ja siihen liitettävät asiat. Hänelle jäi projektissa tapahtuneista asioista parhaiten mieleen uudet ystävät, uusi kulttuuri ja sen kauniit maisemat, vierailut esimerkiksi Ylämaan kivikylässä ja se, miten hauskaa hänellä oli.

                                                                                              Suomi ja Ranska ovat loppujen lopuksi kaksi aivan erilaista maata. Tämä seikka oli jatkuvasti läsnä projektin aikana. ”On aivan todella vaikea verrata Ranskaa ja Suomea keskenään, koska melkein kaikki asiat ovat niin erilaisia”, Lucie sanoo. ”Jos jotain täytyy kuitenkin sanoa, niin Suomi on hyvin tasainen maa, kun taas Ranskalaisille vuoret ovat jokapäiväinen näky.” Tässä kohtaa meidän ilomme tekee pienen notkahduksen. Kiitos, kun muistutit.

                                                                                              Yllätyksekseen Lucie sai huomata, että opettajien puheiden vastaisesti Suomessa ei olekaan aina lunta, kylmä ja järvet jäässä. Hänen tuntuu olevan vaikea keksiä mitään huonoa sanottavaa tai kritisoitavaa projektista. Jotain hän kuitenkin keksii: ”Teidän suomalaisten olisi pitänyt tulla maanantaina, koska kun tulitte lauantaina, emme nähneet porukalla pariin päivään. Tämän vuoksi emme voineet heti tutustua paremmin ja aloittaa syviä keskusteluja toistemme kanssa. Enempi aika koko porukan kanssa olisi myös ollut mukavaa. Varsinkin Suomessa jakauduimme kahteen eri porukkaan, eikä se ollut niin kivaa.”

                                                                                              Lucie liikahtelee miettiessään. Huone on hiljainen. Pian hän toteaa jäävänsä kaipaamaan kaikkea. Hänen tuntuu olevan jälleen haastavaa keksiä joitakin yksittäisiä asioita, joita mainita. ”Kaikki oli vain niin mahtavaa. Erityisesti jään tietysti kaipaamaan kaikkia uusia ystäviä.”  Hän muistelee suomalaisia blondeina, sinisilmäisinä ja ehkä hiukan ujoina. Tämä ei tule meille yllätyksenä, tuleehan tämä jo stereotypiaksi muodostunut piirre esiin niin useasti ulkomaalaisten kanssa.

                                                                                              Tunnelma on omituinen. Puhumme asioista, jotka vievät meidät takaisin hetkiin, joita viikkojen aikana tapahtui, ja joita koimme. Iloiseen muisteluun liittyy kuitenkin tunne siitä, että kokoaisimme asiat yhteen, jotta voisimme ne projektin loppuessa muistaa. Emme haluaisi tämän loppuvan. Lucie puhuu lopulta kuin kaikkien suulla: ”Projekti oli aivan uskomaton. Kiitos kaikille.” Hänen eleistään on aistittavissa haikeus.

                                                                                              Lopuksi pyydämme häntä sanomaan jotain suomeksi. Hän vastaa hetken päästä ranskalaisella aksentillaan: ”Olen suomalainen. Olen tyhmä. Hyvää yötä.”

Toimittaja: 
Ilona Jalkanen ja Minttu Kymäläinen