kimpinen
Ohessa kuikuilee likipitäen jumalasta seuraavana istuvan Olavi Uusivirran erääseen lauluun kätkeytyvä lyyrinen nerokkuus. Ikuiset lapset -nimisen levynsä aloitusraidalla mies huutaa noita kahta sanaa kasvot kalpeina ja tulee samalla puhuneeksi elämästä niin yksinkertaisesti, niin naiivisti, niin absurdisti mutta silti niin käsittämättömän osuvasti, että minuun melkein sattuu.

 

Hän pyytää maailmalta aikaa ja vastauksia, enkä voi kuin yhtyä noihin levottomiin rukouksiin. Mutta kukapa minulle voisi kertoa, mikä on paikkani täällä, mitä kuuluisi rakastaa ja mitä taas silmät loimuten inhota? Eiköhän se vaatisi peiliin kurkistamista.

Näin ollen ympärillä ikään kuin haurasta hämähäkinseittiä punova kulttuurikin saa alkunsa ennen kaikkea kysymysmerkin muotoisesta epävarmuudesta. En ole valmis, etsin vielä itseäni, kyseenalaistan ja sukeltelen miljööstä toiseen ja blaa, blaa, blaa. Tapani ja tahtoni kuluttaa todellisuuden tarjoamia aineita ja aineettomuuksia vaihtelee naurettavan usein, vähän samaan tapaan kuin mielentilanikin. Suomalaiseen kulttuuriin assosioituva tasapainoisuus ei todellakaan ole bestikseni. Toisinaan löydän itseni puolustamassa suu vaahdossa sosialismia ja toisena päivänä äärioikeisto saa osakseen sieluni sympatiaa. Mielipuolinen nauru ja valtameren kokoinen kyyneltulva, riita ja sopu kulkevat käsikynkkää myötä- ja vastapäisessä. Nappaan "sieltä sun täältä" jotain vetovoimaista, sitten heitän hyvästit ja hylkään. Kai se on nuoruutta.

Ihan jokaikistä asiaa minä en kuitenkaan osaa ajaa pois luotani. Ne ovat sopineet symbioosisuhteesta sydämen kanssa ja kuuleman mukaan ne olisivat aivojenkin liepeillä. Ne ovat sirpaleita kulttuuristakin, kaukana ehjän kulttuurin kuvajaisesta.

Noiden sirpaleiden sävy on heikon sinivalkoinen, ehkä niihin on osittain myös Euroopan lipun ja maapallonkin sävyjä. Mitäpä sitä pimittämään: identiteetti on itse asiassa auttamattoman hukassa. Vielä muutama vuosi takaperin koin itseni perin juurin patrioottiseksi, omia vanhempiani tuhat kertaa vanhoillisemmaksi ja isänmaallisemmaksi. Tahdoin olla suomalainen isolla S:llä, kokea ylpeyttä maastani ennen muuta, tahdoin tehdä jotain suurta suomalaisuudelle J.V. Snellmannin ja Sakari Topeliuksen tapaan. Sittemmin korventavalla liekillä palanut intohimo on laantunut, on kai tullut oivaltaneeksi kaiken suhteellisuuden. Mieli on herännyt kaipaamaan matkustelua ja maiden entistä vakaampaa integraatiota suomalaisen kulttuurin kustannuksella. Mutta hei - olivathan Tulenkantajatkin aikansa globalisaation sanansaattajia ja silti kotimaan kulttihahmoja. Kenties kaiken ei aina tarvitse kinata keskenään.

Joka tapauksessa salainen tunnelukko kotimaahan säilyi kasvun ja kyynistymisenkin halki. Mahtipontinen menneisyys muuttui käsinkosketeltavaksi isomummon piironginlaatikosta kuvissa, joissa kajastaa sota-aika ja kultaisen 50-luvun leningit ja kähertyneet tukat. Antaisin varpaani aikakoneesta. Olenkin oikeastaan aikamoinen nostalgikko ikäisekseni - "ennen vanhaan" on juurtunut sanavarastoon jäädäkseen, ja historia on oppiaineista kenties eniten sisintä lämmittävä. Entisaikojen kaipuu heijastuu monisäikeisesti myös käsitykseen siitä, mikä on just sitä parasta kulttuuria. Kun olen oikein kultturellilla tuulella, koluan kirpputoreja vintagelöytöjrn toivossa, lähden empimättä seikkailemaan autiotaloihin ystävieni kanssa ja surffailen yöt läpeensä bittiavaruudessa kuunnellen kuoleman partaalla olevia sukukieliä. Kurkussani on yhä möhkäle Lappeen kirkkoa vastapäätä norkoilee Tapanaisen talon purkutuomiota vuoksi. Uudet betonitalot häviävät aina kilpailussa ränsistyneitä, idyllisiä puutaloja vastaan. Vanhat esineet ovat minulle kuin heroiini narkomaanille.

Spotify-listoillaan on jokamiehen listahittien joukossa sukkeluuksia Eldakajärven-jään taisteluista ja ensimmäisestä Euroviisuista. Mahtuupa sinne muutama veisu 60-luvun taistolaisilta kommunistilaulajattarilta. Minulle Laila Kinnunen on kautta aikojen hienoin iskelmäkuningatar, eikä kukaan puhu rakkaudesta niin kuin hän. Jos minun päässä on jotain muuta sahanpurua lisäksi, niin lyriikoita, roppakaupalla lyriikoita. Varhais-Eppujen ja Pelle Miljoonan siivittämä punk on loistavaa, kuten myös Leevien elämäntarinat, Miljoonasateen riimit kylmästä sodasta ja Juicen... Juice henkilönä, sanataiturina ja eläjänä on ikoni; suomalainen musiikki lähes pyhää. Elämäni onnellisimman viikonlopun vietin viime kesänä Ruissalossa festivaalihumussa. Vaikka kaikkein suurimmat inspiraation lähteeni ovatkin tuikkivien tähtien lomassa, menin Ruisrockissa ihan suunniltaan onnesta. (En ehkä vähiten siksi, että Olavi rupesi juttelemaan.)